Harjoitus tekee pelastajan
Metsikön laidasta nousee ammoniakkipilvi. Henkilöauto on murskautunut tasoristeyksessä tavarajunaa vasten, ja vakavasti loukkaantunutta autoilijaa siirretään ambulanssiin. Kiskoilta suistunut säiliövaunu vuotaa, pelastajat tukkivat repeämää puukiiloilla. He taistelevat aikaa vastaan kemikaali- ja kylmäsuojapuvuissa, sillä nesteestä höyrystyvän ammoniakin lämpötila liikkuu 70 pakkasasteen tienoilla.
Vain kivenheiton päässä onnettomuuspaikasta toinen auto on vajonnut syvään vesihautaan. Sukeltaja painuu pinnan alle selvittämään, onko ajoneuvon sisällä potilaita. Hieman kauempana palaa kerrostalo, ja tikasauto poimii rakennuksen katolle paenneita asukkaita turvaan.
Kaikki onnettomuudet ovat tahallaan aiheutettuja. Ne tapahtuvat Kuopiossa, yhdellä maailman suurimmista ja monipuolisimmista pelastustoiminnan harjoitusalueista.
Pelastusopiston pelastaja- ja alipäällystökurssilaisten päätösharjoituksesta on enää askel todelliseen vastuuseen, oikeisiin työvuoroihin ja tilanteisiin, joissa kukaan ei näyttele. Samoja asioita on harjoiteltu kymmeniä, satoja, jopa tuhansia kertoja aiemmin. Silti kukaan ei tänään kuvittele olevansa valmis.
”Itku tuli jo lähelle”
Yksi kerrostalon katolta evakuoiduista on Piia Dahlsten. Hän kertoo pelänneensä katolla niin paljon, ettei uskaltanut hievahtaakaan. Se ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan.
”Itku tuli jo lähelle. Ehdin kysyä itseltäni monta kertaa, miksi ihmeessä läksin mukaan”, Dahlsten sanoo.
Dahlsten on lähihoitaja, joka valmistuu vuoden lopulla hätäkeskuspäivystäjäksi. Tänään hänelle on varattu potilaan rooli. Pian hän makaa tajuttomana kuusikossa.
Kolmen auton yhteentörmäyksessä Dahlsten on sinkoutunut ulos ajoneuvostaan. Käsikirjoituksessa toisen auton matkustajan kuuluu jäädä puristuksiin.
Lasinsirpaleet vain ropisevat, kun hätäkeskuspäivystäjä Tiia Mäntylä ujuttautuu kasaan jonnekin romuauton etupenkin liepeille. Myöhemmin paikalle saapuvat pelastajat joutuvat päättämään, leikataanko auto pois hänen ympäriltään, vai miten nuori nainen saadaan irrotettua ajoneuvosta aiheuttamatta hänelle lisää vammoja.
Sekä Dahlsten että Mäntylä sanovat, että vaikka he ainoastaan esittävät potilaita, kokemus menee syvälle. Läpi eletty hätä auttaa ymmärtämään muiden hätää. Mäntylä on entistäkin varmempi lukion jälkeen valitsemastaan urasta.
”Hätäkeskuspäivystäjä tekee yhteiskunnallisesti merkittävää työtä.”
Parasta se on yhdessä
Mikki Räsänen johtaa operaatiota kerrostalopalossa. Valmistuttuaan alipäällystökurssilta hän siirtyy esimieheksi Tampereelle, missä takana on jo entuudestaan kahdeksan vuoden rupeama palomies-sairaankuljettajana. Kipinä alalle syttyi yläkoulun kahdeksannen luokan TET-jaksolla.
Nyt liikehuoneistosta tulee savua. Ensimmäisenä paikalle ehtii ensivasteyksikkö, sen perässä Räsäsen johtoauto, sammutusyksikköjä ja ambulansseja. Käytävästä löytyy tuupertunut mies. Ulkopuolelta katsoen kaikki tapahtuu nopeasti, palo sammuu ja potilaat pääsevät turvaan. Sisällä talossa savusukeltajien tilanne on kuitenkin ollut tukala.
Tässä työssä tärkeintä ovat työkaverit.
Tekniset apuvälineet kuten lämpökamerat helpottavat työssä onnistumista mutta eivät poista sen raskautta. Pelastaja taistelee ihmishenkien puolesta äärimmäisen vaikeissa oloissa.
Kun tehtävä on ohi, Räsänen käy eri yksiköitä vetäneiden ryhmäjohtajien kanssa läpi onnettomuuden kulun. Toimiko viestintä niin kuin piti? Olisiko jokin vaihe pitänyt hoitaa toisin? Oliko työskentely pelastajien itsensä kannalta turvallista?
”Tässä työssä tärkeintä ovat työkaverit”, Räsänen sanoo.
”Koko homman juju on, että teemme asiat yhdessä. Porukka on samanhenkistä, ja asiat harjoitellaan etukäteen niin perusteellisesti, että tositilanteissa kaikki luistaa.”
Tykkään tehtävistä, joissa saa käyttää maalaisjärkeä.
Suunnittelu, varautuminen ja harjoittelu ovat ainoa tae työn onnistumiselle silloin, kun miettimisaikaa ei ole. Ne takaavat turvallisuuden, tehokkuuden ja nopeuden.
Hiki valuu noroina
Kun kemikaalivuoto on tukittu ja pelastajat riisuvat kypäränsä, hiki valuu noroina heidän kasvoillaan. Juuso Alho irvistää. Hän tietää, että seuraava hälytys voi tulla millä hetkellä hyvänsä, ja juuri siitä hän pitää – tekemisen meiningistä. Siksi palotehtävät ovat Alhosta kiehtovampia kuin tarkkuutta vaativa ensihoito.
”Olen ollut kymmenvuotiaasta saakka mukana VPK:ssa, ja heti täysi-ikäiseksi tultuani aloitin hälytyspuolella. Tykkään tehtävistä, joissa saa käyttää maalaisjärkeä”, Alho sanoo.
Hänen katseensa kiertää Pelastusopiston suurta harjoittelualuetta. Puolentoista vuoden aikana täällä on kohdattu kaikki mahdolliset onnettomuustyypit raunioetsinnästä lentoturmiin. Noin kaksi kolmannesta pelastajien koulutusajasta kuluu käytännön harjoituksissa.
Koulutetun pelastajan pesti odottaa Alhoa Pirkanmaalla, mutta harjoittelu ei lopu. Se jatkuu päivittäin osana työtä. Oma työkunto ja osaaminen on kyettävä osoittamaan säännöllisesti.
Solmu ei saa pettää
Pelastaja- ja alipäällystökurssilaisten loppuharjoituksessa kaikki ei mene yhtä hienosti kuin elokuvissa. Juuri se on harjoitusten tarkoitus – kysymys ei ole näyttökokeesta vaan oppimisesta. Loppuharjoitus on kuin pitkä ja raskas työvuoro, johon sisältyy paljon erilaisia tehtäviä.
Harjoituksen johtaja, Pelastusopiston yliopettaja Ismo Huttu lähtee siitä, että onnistuneista suorituksista oppii parhaiten.
”Epäonnistumisista jää vain huono mieli”, Huttu sanoo.
Onnistumisten perusta muodostuu ammattitaidosta, johtamisesta ja viestinnästä. Onnettomuustilanteissa viranomaisverkossa käytävä Virve-viestintä on tärkein johtamisen väline.
Savusukeltaja käyttää radiopuhelinta samalla kun hengittää paineilmalaitteesta keskellä järisyttävää meteliä. Pelastusoperaation johtaja pitää samanaikaisesti yhteyttä sekä kaikkiin alaisuudessaan toimiviin ryhmiin että Hälytyskeskukseen ja muihin viranomaisiin. Hänen Virve-viestiensä perusteella toimitaan onnettomuuspaikalla mutta myös sen ulkopuolella, katkaistaan junaliikenne ja annetaan vaaratiedotteet.
Pelastustyön teknologia kehittyy nopeasti. Ismo Huttu kertoo, että parhaillaan pelastuslaitokset ottavat käyttöön droneja, joita voidaan käyttää sekä kuvauksiin että tiedusteluun. Dronet selviytyvät myös alueilla, jonne ihmiset eivät voi esimerkiksi kemikaalivaaran vuoksi mennä. Niitä seuraava suuri kehitysaskel liittyy todennäköisesti robotiikkaan.
Huttu korostaa kuitenkin, että viime kädessä pelastajien työ perustuu edelleen inhimilliseen osaamiseen. Siksi ammattitutkinnon näyttökokeissa on tulevaisuudessakin osattava elvyttää potilaat ja sitoa solmut niin, että ne pitävät.
